Vinho Regional Duriensen historiaa, Osa IV

Ramos Pinton portviinimainos

Toisen maailman sodan aikana (1939–1945) portviinin tuotanto romahti, mutta pian sodan päätyttyä tuotanto elpyi ja ulkomaanvienti alkoi taas vetää. Tuohon saakka Englanti oli ollut tärkein vientimaa. 1950–1960 -luvuilla uusiksi tärkeiksi markkina-alueiksi muodostuivat Ranska, Benelux-maat, Saksa ja Tanska.

1960-luvulla työvoimapula pakotti uusimaan ja kehittämään viininviljely menetelmiä. Tämä kehitys jatkui 1970–1980 –luvuille saakka.

Uusia portviiniä koskevia lakeja säädettiin. Vuoden 1966 ns. yhden kolmanneksen lain mukaan portviinitalot saivat myydä kunakin vuonna korkeintaan kolmanneksen edellisen vuoden tuotannosta. Näin haluttiin varmistaa, että portviiniä kypsytetään tarpeeksi kauan. Vuoden 1971 jälkeen oli laillista viedä maasta vain pullotettua portviiniä. Näin pyrittiin varmistamaan ulkomaan vientiin menevän portviinin laatu. 1974 valtio saa yksinoikeuden viinitisleen myyntiin.

Portviininvalmistus ei ole säästynyt skandaaleilta. Vuonna 1975 saksalaiset viranomaiset havaitsivat tullilaboratoriokokeissa, että 1972–74 valmistetuissa portviineissä oli käytetty väkevöimiseen teollista alkoholia eikä lain määräämää viinitislettä. Asiaa alettiin tutkia ja jäljet johtivat epärehelliseen ranskalaiseen viiniagenttiin. Tämän lisäksi todettiin, että Casa do Douron laadunvalvonta oli pettänyt, koska portviinissä ei ollut valmistettu lain vaatimalla tavalla. Casa do Douro joutui lunastamaan väärin valmistetut portviinit.

Douron viinitarhoja

1980-luvun alkupuolella useat merkittävät portviinitalot, kuten Ramos Pinto ja Ferreira, käynnistävät tutkimus- ja kehitysohjelman nimeltä Associão para o Desenvolvimento da Viticulura Duriense, ADVID. Ohjelman tarkoituksena on tutkia alueelle parhaiten sopivia köynnöslajikkeita ja kehittää viljelymenetelmiä. Tutkimusten tuloksena syntyi suositus viidestä parhaiten Douron alueelle sopivasta köynnöslajikkeesta, jotka ovat Touriga Nacional, Tinta Barroca, Tinta Roriz, Tinto Cão ja Touriga Francesa.

Tinta Cão

Vuonna 1986 Portugali liittyi EU:n. Tämä aiheutti sen, että Portugalin viinilaki piti sopeuttaa EU:n vaatimusten mukaiseksi. Tällä uudistuksella oli mittavia seurauksia. Uusi laki määräsi, että vuodesta 1987 lähtien perinteisten vientitalojen ja Vila Nova de Gaian monopoliasema päättyi ja yksittäiset viinitalot saivat vapaasti harjoittaa ulkomaankauppaa.

Vuonna 1995 DOC Douron alue järjestäytyi taas uudestaan. Casa do Douron toiminta lakkautettiin ja perustettiin uusi järjestö nimeltä Comissao Interprofessional do Regiao Demarcada do Douro, CIRDD (Interprofessional Commission for the Demarcated Region of the Douro). Uudessa järjestössä maanviljelijät ja viinin valmistajat ovat tasavertaisessa asemassa. Järjestön tarkoituksena on kehittää alueen viininviljelyä alueen pitkiä perinteitä kunnioittaen.  Järjestölle perustettiin ala-järjesteöä Vinho de Qualidade Produzido em Região Determinada, VQPRD (Quality Wines Produced in Specified Regions).

Viimeisin hallinnollinen muutos tapahtui 2003, jolloin CIRDD liittyi yhteen Instituto dos Vinhos do Douro e do Porton, IVDP, kanssa.

DOC Douro liitettiin 14. joulukuuta 2001 Unescon Maailman perintö -kohteeksi.

Vinho Regional Duriensen historiaa, Osa III

1800-luvun alkupuolella muutamat suuromistajat perustivat isoja viinitiloja Douro Superior alueelle, vaikka sitä ei vielä ollut luokiteltu laatuviinialueeksi. 

Vuosien 1907–08 aikana portviinin alkuperä ja tuotenimike Port suojattiin ja määriteltiin minimialkoholipitoisuus 16,5 t-%.

Douro-joen alueen viinintuotantoa kehitettiin 1800-luvun alkupuolella ja uusia suuria tiloja perustettiin lisää esim. Quinta do Vesuvio ja Quinta de Vargellas. Vienti kukoisti ja alueen tulevaisuus näytti valoisalta. Vuonna 1799 valmistettiin 100 000 tynnyriä portviiniä ulkomaan vientiä varten. Edellisinä vuosina portviiniä meni vientiin 25 000-60 000 tynnyriä/vuosi. Suurin osa ulkomaanviennistä kohdistui Brasiliaan.

Vuonna 1844 Barão Forrester laati alueesta ja sillä sijaitsevista viinitaloista ensimmäisen kartan.

Menestys pysähtyi kuin seinään, vuonna 1852 alueelle iski harmaahome, (oidium). Ensimmäisen kerran se havaittiin Réguan seudulla olevilla viinitarhoilla. Tauti levisi nopeasti Baixo Corgon ja Cima Corgon alueille tehden suurta tuhoa edetessään. Viinintuotanto romahti ja useat viininviljelijät joutuivat ahdinkoon. Tauti saatiin melko pian hallintaan rikkipölytyksen ansiosta, mutta viininviljelyn elpyminen vei oman aikansa. Harmaahomeen tuhot koskettivat enemmän viininviljelijöitä kuin portviinikauppiaita.

Réguan aluetta Douro-joen varrella

Seuraava kriisi koettiin 1863, kun Quinta dos Montesin tarhoilla, jotka sijaitsevat Sabronin kaupungin lähellä, havaittiin viinikirva (Phylloxera vastatrix). Alkuun viinikirva levisi hitaasti, mutta vauhti kiihtyi 1860-luvun loppupuolella. Viinikirva tuhosi vuosikymmenen loppuun mennessä lähes kaikki Douron tarhat. Ne olivat muuttuneet mórtorioiksi eli kuolleiksi tarhoiksi.

Niin kuin muissakin viininviljelymaissa, myös Douro-joen viinitarhojen pelastamiseksi alettiin alueella käyttää vartettuja köynnöksiä. Eurooppalainen Visit vinifera –lajike vartettiin amerikkalaiseen Vitis riparia, Vitis labrusca tai Vitis rupestirs –lajikkeeseen. Vuonna 1880 Quita da Boa Vistasin tilalla tehtiin ensimmäiset laajat uudelleenistutukset. Tarhojen uusiminen kesti lähes kaksikymmentävuotta. Kaikkia tuhoutuneita viinitarhoja ei uusittu kokonaan. Alueella voi vieläkin nähdä tuhoutuneita mórtoriksi kutsuttuja tarhoja. 
1880-luvun loppupuolella alueen uudelleenistutukset oli saatu päätökseen. Tarhoja levittäytyi nyt isommalle alueelle kuin ennen harmaahomeen ja viinikirvan aiheuttamia tuhoja. 

Viinitarhan uudelleen istutus

Vuosia jatkuneet vastoinkäymiset eivät lannistaneet sitkeitä ja päättäväisiä Dourolaisia viininviljelijöitä. He kehittivät uusia maankäsittelytapoja ja viiniköynnösten viljelymenetelmiä. He valitsivat parhaimmat paikalliset lajikkeet, jotka vartettiin amerikkalaisiin juurakoihin. Lannoitukset ja mahdollisten tuhoeläinten torjunta tehtiin säännöllisesti. Osa viininviljelijöistä ei enää uusinut viinitarhojaan vaan he alkoivat viljellä oliiveja ja hedelmiä elantonsa turvaamiseksi.

Sadonkorjuuta uudelleen istutetuista köynnöksistä

1800-luvun aikana maanomistussuhteet kokivat radikaalin muutoksen. Useat viininviljelijät olivat ajautuneet tuhojen takia ahdinkoon ja joutuivat myymään tilansa, joiden ostajina olivat suuret portviinitalot. Aiemmin portviinitalot eivät omistaneet viinitiloja.

Vuonna 1865 kaupan vapautuminen mahdollisti sen, että Alto Douron viljelyalaa pystyttiin laajentamaan itäänpäin kohti Espanjan rajaa. Tuolloin tarvittiin uusia viinitarhoja harmaahomeen ja viinikirvan tuhoamien tilalle. Tällöin muodostui uusi alue nimeltä Upper Douro. Myöskään Upper Douron alue ei säästynyt viinikirvan tuhoilta. Upper Douron alueen tuhot jäivät pienemmiksi kuin Alto Douron alueella.

Edessä oli kuitenkin uusi uhka, joka oli tuhoisampi kuin mitä viiniköynnöksen sairaudet olivat aiheuttaneet. Markkinoille alkoi ilmaantua portviinin kopioita, joita myytiin mm. nimillä Ranskalainen, Hampurilainen ja Tarragonalainen portviini. Kopioita myytiin huomattavasti edullisemmin kuin aitoa portviiniä. Dourolaisen portviinin myynti romahti ja viininviljelijät olivat taas suurissa vaikeuksissa. Douron alue oli syvässä lamassa.

Belgialainen portviini

Hollantilainen Ruby Port

Tilanteen korjaamiseksi diktaattori João Franco hyväksyi 10. toukokuuta 1907 asetuksen, jolla suojeltiin portviinin tuotantoa, myyntiä ja laatua. Tärkein muutos oli Douro Superiorin liittäminen laatuviinialueeksi. Tämä uusi asetus perustui Markiisi Pombalin 150 vuotta aiemmin tekemään Douron aluetta koskevaan asetukseen. Portviinin myynti lähti uuteen kasvuun, mutta vaikeuksia ei silti ollut vielä voitettu.

Portviinin myyniin kasvaessa myös erilaiset verot ja viljelykustannukset kasvoivat. Viininviljelijät elivät köyhyydessä. 1920-luvulla Douron alueella alkoi esiintyä poliittista- ja sosiaalistalevottomuutta. Erilaisia poliittisia kokouksia pidettiin runsaasti, mellakat ja mielenosoitukset arkipäiväistyivät. 

Douron laatuviinialue määriteltiin uudelleen vuonna 1921. Tuolloin joitakin alueita poistettiin edellisestä luokittelusta. Luokittelu on edelleenkin voimassa lähes sellaisenaan. 

Kuva: Luis Afonso

Vuonna 1926 valtaan astui António de Oliveira Salazar vuosisadan alun poliittisen kaaoksen jälkeen. Hän panosti suuresti maanviljelykseen ja asetti tiukempia laatusäädökset mm. viineille. Hänen toimestaan perustettiin myös viiniosuuskunnat joita on nykyäänkin Portugalin jokaisella viinialueella.

Saman vuonna hallitus perusti tulli- ja varastoalueen Vila Nova de Gaiaan. Kaikkien viinitalojen, jotka möivät portviinia, tuli perustaa varasto Vila Nova de Gaian kaupunkiin. Portviini tuli kypsyttää ja säilöä näissä satamaan rakennetuissa uusissa varastoissa.

Vila Nova de Gaian  portviinivarastoja

Vuonna 1932 perustettiin viininviljelijöiden järjestö Federação Sindical dos Viticultores da Região do Douro - Casa do Douro (Syndicated Federation of Farmers of the Douro Region - the Casa do Douro), joka toimi läänintasolla. Tämän järjestön tarkoituksena oli vahvistaa entisestään Douron aleen viininviljelyä sekä suojata ja valvoa portviinin valmistusta.

Vuonna 1940 Casa do Douro alkoi ylläpitämään rekisteriä Douron laatuviinialueella olevista tiloista. Järjestö määritteli myytävien rypäleiden minimihinnat. Tämän lisäksi järjestö jakoi luvat viinintekijöille, jota valmistivat portviiniin tarvittavaa brandya.

Casa do Douron toiminnassa oli mukana insinööri Alvaro Moreira da Fonseca. Hän teki vuosi 1937–45 kenttätyötutkimuksia, joiden perusteella Douron alueen laatuluokitus tarkastettiin. Ensimmäisen laatuluokituksen oli tehnyt Markiisi Pombal 1756–61. 

Laatuluokituksen tekeminen oli valtava urakka. Alueella olevien tilojen ja palstojen määrä yhteensä oli yli 80 000 kpl. Viljelijöiden tai omistajien määrä oli noin 40 000 hlöä. Työn tuloksena syntyi tilat käsittelevä rekisteri, cadastro, joka on edelleenkin käytössä. 

Casa do Douron toiminta lakkasi 1990-luvulla, kun vastuu rekisterin pitämisestä siirtyi  Instituto do Vinho do Portolle, IVP.

Vuonna 1933 portviinin vientikauppaa harjoittavat viinitalot perustivat järjestön nimeltä Grêmio dos Exportadores do Vinho do Porto (Guild of Port Wine Shippers). Järjestön jäsenyys oli pakollinen kaikille viinitaloille. Ulkomaankaupan harjoittamisen edellytyksenä oli vähintään 150 000 l kauppavarasto, jonka tuli sijaita Vila Nova de Gaiassa.

Alkuperäistakuusinetti

Maanviljelyministeriön alaisuuteen perustettiin Instituto do Vinho do Porto, IVP. Järjestön tehtävänä laadunvalvonta ja alkuperäistodistusten myöntäminen. Vuonna 1941 otettiin käyttöön portviinipullojen kaulaan kiinnitettävän alkuperätakuun, jonka käyttö oli pakollista. 

Jatkuu: Vinho Regional Duriensen historiaa, Osa IV

Warres´s Warrior Reserve Port Wine

Alueet: Quinta da Cavadinha, Pinhão ja Quinta do Retiro Antigo, Rio Torto

Rypäleet, Castas: Touriga Nacional, Touriga Francesa, Tinta Barroca, Tinta Roriz jne.

Portviinin tekijä: Peter Symington

Alkoholi: 20 t-%

Ulkonäkö: Läpinäkymätön rubiini, jonka reunoilla hieman purppuraa.

Tuoksu: Hillomaista marjaisuutta, mausteisuutta, boysenmarjaa, kalkkia, hapankirsikkaa, mantelia, raikasta kukkaisuutta.

Maku: Täyteläisen makea, mutta ei imelä (jäännössokeria 98,2 g/l). Erittäin vahvat hapot, hitaasti ja pehmeästi hiipivät tanniinit, rusinaa, kuivattua taatelia ja viikunaa, hillomaista boysenmarjaa, hapankirsikkaa, pippurisuutta, mineraalisuutta, pitkä jälkimaku.



Warrior on vanhin olemassa oleva portviinimerkki. Se on ollut vientituote jo 1750-luvulta lähtien, ja sen perinteinen tyyli on säilynyt.

Quinta da Cavadinhan tarhoja, Pinhão 

Warriorin valmistuksessa käytettävät rypäleet tulevat Pinhão- ja Rio Torto -alueilta. Viinin käyminen tapahtuu  luonnollisten hiivojen avulla 24-28 ºC lämpötilassa. Käyminen kestää yleensä 48 h. Tämän jälkeen viini väkevöidään 77 t-% brandyllä, jossa on 80 % rypälemehua ja 20 % brandyä.

Viiniä kypsytetään tammitynnyreissä
4-5 -vuotta Vila Nova de Gaiassa sijaitsevissa varastoissa. Ennen pullotusta portviini suodatetaan kevyesti.

Warrior-portviiniä ei tarvitse dekantoida ennen tarjoilua. Suositeltava tarjoilulämpötila on noin 18 ºC.


Warrior maistui taivaalliselle pähkinä sekoituksen kanssa. Portviiniä kannattaa kokeilla myös vahvojen juustojen kanssa. Valitettavasti tämä jäi testaamatta, koska jääkaapista löytyi vain goudaa. Melko hyvä yhdistelä oli Runebergin torttu ja Warrior. Alkuun voimakkaasti tuntuva alkoholinpolte laantui ja muuttui miellyttävän pähkinäisen täyteläisen lämmittäväksi. Yhdessä nämä muodostivat makuparin, jonka miellyttävän pehmeän mantelinen jälkimaku pysyi pitkään suussa.

La Garnacha Salvaje del Moncayo, The Wild Garnacha from the Moncayo

Kuva: Alko

Alue: Ribeira de Quiles, Navarra

Alkoholi: 13,5 t-%

Ulkonäkö: Läpinäkymätön purppura

Tuoksu: Hillomaista marjaisuutta, hieman pippurisuutta, vadelmaa, mansikkaa, kirsikkaa, yksioikoinen.

Maku: Keskitäyteläinen, erittäin vahvat ja aavistuksen raa'at hapot, hennot tanniinit, jotka tarttuvat suuhun tasaisesti, mansikkaa, vadelmaa, kirsikkaa, alkoholin poltetta, tasapaksu maku.


Pitkästä aikaa eteeni sattui viini, joka oli pettymys. En vaan jotenkin ymmärtänyt tätä viiniä. Hyvä niin, koska muutenhan tämä olisikin liian helppoa. Maku ja tuoksu olivat molemmat tasapaksuja. Maussa ei tapahtunut minkäänlaista muutosta. Maistoin viiniä kahtena eri päivänä, mutta tulos oli kumpanakin päivänä sama. Harmi, koska rypäleet tulevat 40-80 vuotiaista köynnöksistä. Mihin voisin kuvitella käyttäväni tätä viiniä? Arkena ei voimakkaasti maustettujen lihapatojen kanssa tai voimakkaamin maustettujen kanaruokien kanssa. Tarkemmin kun ajattelen, en ostaisi tätä viiniä ruoalle. Tämän tilalle löytyy monta edullisempaa mielenkiintoisempaa viiniä.

Vinho Regional Duriensen historiaa, Osa II

1600-luvulla Douron alueelle perustettiin lisää viinitarhoja, koska ulkomaan vienti kasvoi tasaiseen tahtiin. 1600-luvun loppupuolen kauppapoliittiset erimielisyydet brittien ja ranskalaisten välillä johtivat siihen, että britit kielsivät ranskalaisten viinien maahantuonnin. Tämän episodin jälkeen brittiläiset kauppiaat suuntasivat katseensa Portugaliin tyhjentäen maan viineistä ja näin Pohjois-Portugalin viineistä tuli erittäin suosittuja. Näihin aikoihin ensimmäiset englantilaiset viinikauppiaat hakeutuivat Douro-joen alueen viininviljelyaluille. Tällä tavalla he pyrkivät varmistamaan viinin saannin omille markkinoilleen. 

Porton kaupunkiin perustettiin edelleenkin toiminnassa olevia portviinitaloja. Ensimmäinen niistä oli Kopke (1638), jonka perustajana oli saksalaista syntyperää oleva Christiano Köpke. Seuraavat portviinitalot olivat Warre (1670) ja Croft (1678), jonka alkuperäinen nimi oli Phayre & Bradley. Vuonna 1680 sai alkunsa Harrisin portviinitalo, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Quarles Harris. Taylorsin portviinitalo aloitti toimintansa 1692. Sen alkuperäinen nimi oli Bearsley, joka muuttui nykyiseen muotoonsa 1700-luvulla. Muita tunnettuja portviinitaloja ovat Ferreira 1751, Silva & Cosens 1789, Cálem 1859 ja Raimos Pinto 1880.

Portugalin tärkeimmät ja vilkkaimmat satamat olivat Lissabon ja pohjoisessa sijaitseva Viana. Dourossa valmistettu viini laivattiin näiden satamisen kautta maailman markkinoille. Vasta 1500- ja 1600 –luvuilla Porton satamasta alettiin laivaamaan viiniä Englantiin.

Portugalilainen viinin oli tuohon aikaan erittäin todennäköisesti vahvaa ja täyteläistä. Laivamatka Lissabonista Englantiin oli pitkä. Matkan aikana merenkäynti oli hyvin voimakasta ja lämpötila saattoi kohota kesäaikaan lähelle 50 C. Viinin kuljetuskestävyyttä parannettiin lisäämällä siihen viinitislettä. 1600-luvulta löytyy ensimmäiset merkinnät viinin väkevöimisestä. Lisää tietoa viinin säilyvyydestä on löytynyt 1720 ilmestyneestä viininviljelyyn ja –valmistamiseen liittyvästä kirjasta nimeltä Agricultura das Vinhas. Kirjassa neuvottiin lisäämään puolen almuden verran viinitislettä tynnyrilliseen viiniä. Almude on edelleenkin käytössä oleva mitta, jonka vetoisuus on noin 32 litraa. Näin portviinin kehitys sai vähitellen alkunsa.

Portviinit eivät ole aina olleet makeita. Ensimmäiset portviinin kaltaiset väkevöidyt viinit olivat kuivia ja alkoholipitoisuus oli todennäköisesti 
13–16 t-%. Portviinin muuttui 1700-luvun aikana vähitellen makeammaksi. Tähän on todennäköisesti ollut syynä englantilaisten mieltymys täyteläisiin ja makeisiin viineihin.

 
1703 solmittiin Portugalin ja Englannin kesken ”Methuen Treaty” -kauppasopimus, joka suosi Englantiin viedyn portviinin verotusta. Englantilaiset suosivat makeita viinejä ja portviinistä tuli yksi heidän lempijuomansa. He maksoivat Dourolaisista viineistä hyvän hinnan. Dourolaista viiniä toimitettiin niin paljon kuin mahdollista Englannin markkinoille. Douro-joen rannoilla olevia hedelmätarhoja ja viljapeltoja muutettiin viinitarhoiksi. Myös uusia viinitarhoja raivattiin, jotta pystyttäisiin tuottamaan tarpeeksi viiniä Englannin markkinoita varten.

Viinien hinnat nousivat ja samalla markkinoille tuli myös kauppiaita, jotka möivät huonolaatuista viiniä korkeaan hintaan. Merkkejä ylituotannosta ja laadun heikkenemisestä alkoi näkyä tämän kiivaan kaupan käynnin aikana. Markkinoille alkoi ilmestyä myös väärennettyjä portviinejä. Tähän tarkoitukseen käytettiin kaikkialla Portugalissa valmistettua viiniä, jota paranneltiin seljanmarjamehulla, sokerilla ja jopa pippurilla. Väärennettyjen portviinien pohjana saatettiin käyttää myös Espanjalaisia punaviinejä.

Markiisi Pombal

1700-luvun puolivälissä  brittiläiset vähensivät dramaattisesti portugalilaisten viinien ostamista. Hinnat romahtivat neljännekseen tai viidennekseen aikaisemmista ja kaupankäynti alkoi hiipua. Tämän lisäksi britit määräsivät ylimääräisen neljän punnan tullimaksun yhtä viinitynnyriä kohti. Tämän seurauksena oli se, että Douro-joen laakson portviinin tuottajat olivat pian syvässä ahdingossa. He kokosivat voimansa portviinin suojelemista varten ja vetosivat Markiisi Pombaliin (Sebastião José de Carvalho e Melo), jotta hän tuolloisena maan pääministerinä turvaisi alueen viinintuotannon.

Markiisi Pombal loi vuonna 1756 uuden yhtiön nimeltä Companhia Geral dos Vinhos do Alto Douro (Douron alueen viininviljelyn yleinen yhtiö), jonka tehtävänä oli pelastaa alueen elinkeino, kehittää viininviljelyä ja -valmistusta. Hänen tärkein tehtävänsä oli määritellä Alto Douron laatuviinialueet vuosina 1757–61.

Vuodesta 1756 tuli hyvin tärkeä Portugalin ja etenkin Douron alueen historiassa. Companhia Geral dos Vinhos do Alto Douro julkaisi asetuksen syyskuun 10. päivä, jossa Alto Douron alue määriteltiin maailman ensimmäiseksi rekisteröidyksi viininviljelyalueeksi Koillis-Portugalissa. Näin järjestäytynyt viinintuotanto alkoi Portugalissa noin sata vuotta ennen Ranskaa.

Alto Douron alue merkittiin 335 kivipaadella, joihin kaiverrettiin sana Feitoria, viinitarha (kuva oikealla). Alueen läntinen raja kulki Reguan kaupungin länsipuolella ja itäinen raja Pinhãon kaupungin kohdalla. Pohjoisessa ja etelässä alueeseen kuuluivat Douro-joen ja sen sivujokien välittömässä läheisyydessä olevat viininviljelyalueet.

1700-luvulla Douro-joen viininviljelyalue laajentui itäänpäin. Pinhãon kaupungin ympäristöön perustettiin useita portviinitaloja, joista ehkä tunnetuimmat ovat Quinta do Tua ja Quinta dos Malvedos.

Douro-joen purjehduskelpoisuutta parannettiin raivaamalla karikkoja ja koskia. Näiden töiden ansiosta joesta tuli purjehduskelpoinen aina Espanjan rajalle saakka. 

Jatkuu: Vinho Regional Duriensen historiaa, Osa III 

Vinho Regional Duriensen historiaa, Osa I

Vinho Regional Duriense

Douron alueella on valmistettu viiniä jo Rooman vallan aikaan 300–200 eaa. Tästä on löydetty todisteita arkeologisten kaivausten yhteydessä. Roomalaisilla on yksi siirtokunta Douro-joen suulla, josta tuli kauppapaikka nimeltä Portucale.

Keskiajalla (n. 500–1400 -luvulla) Sistersiläismunkit perustivat alueelle useita luostareita. Ensimmäisen luostarin (1144) nimi oli São João de Tarouca ja se sijaitsi Lamegon nimisen kaupungin lähellä 20 km etelään Douro-joesta. 1200-luvun lopulla luostareita oli kahdeksan, joiden pinta-ala oli satoja hehtaareita. Suuri osa maista sijoittui Douron varressa sijaitseville hyville viininviljelyrinteille. Muita Sistersiläismunkkien perustamia luostareita olivat mm. Salzedas João ja São Pedro das Águias.

  

Keskiaikaiset viinit ja portviinit olivat vielä kaukana nykyisestä tyylistä. Viinit kävivät täysin kuiviksi, eikä käymisprosessin keskeyttämiseen käytetty viinitislettä. Todennäköisesti tuon ajan viinit ovat olleet täyteläisiä ja vahvoja. Tuolloin oli jo käytössä jonkinasteista viinien luokittelua. Parhaimmat viinit käyttivät nimeä Vinho de Pé eli poljettu viini. Rypäleet poljettiin kolmeen kertaan. Näin saatiin aikaiseksi vahvempia ja täyteläisempiä viinejä verrattuna tavalliseen viiniin. Lajikkeina käytettiin mm. Bastardoa, Trincadentea, Burralia ja Mouriscoa. Vinho de Pé viineistä maksettiin myös korkeampaa hintaa.

Bastardo (vas.) ja Trincadeira

Douro-jokea myöten on aina kuljetettu kauppatavaraa ja niistä on maksettu erilaisia veroja ja tulleja. Löydettyjen dokumenttien mukaan viini oli jo tuolloin tärkein kauppatavara. Vuodelta 1258 oleva kuninkaallinen säädös määritteli viinien tullin seuraavanlaisesti: ”Jokaisen veneen, joka kuljettaa viiniä Douro-jokea pitkin Porton kaupunkiin tai johonkin muuhun paikkaan, täytyy maksaa tullia kuninkaalle Oliveiran tulliasemalla. Suurimpien veneiden tulee maksaa kolme quartaa (216 l), keskikokoisten veneiden kolme almudea (96 l) ja pienten veneiden neljännes quartasta (24 l), paitsi veneiden jotka tulevat São João de Taroucan tai Santa Maria de Salzedesin luostareista.” Luostarit olivat vapautettu tullien maksamisesta.

Barcos rabelos

Englantilaisten kanssa käytävä kauppa oli hyvin vilkasta 1200- ja 1800-luvuilla. Portugali ja Englanti tekivät keskenään useita kauppa- ja yhteistyösopimuksia. Vilkkaan kaupankäynnin seurauksena vuonna 1255 perustettiin Porton kaupungin vastarannelle kauppapaikka nimeltä Vila Nova de Gaia, johon syntyi huomattava englantilaisten kauppiaiden yhteisö. Lontoossa toimi vastaavasti myös portugalilaisia kauppiaita.

Douro-joki, Vila Nova de Gaia ja Oporton, 1884

Portugalin tärkeimmät ja vilkkaimmat satamat olivat Lissabon ja pohjoisessa sijaitseva Viana. Dourossa valmistettu viini laivattiin näiden satamisen kautta maailman markkinoille. Vasta 1500- ja 1600 –luvuilla Porton satamasta alettiin laivaamaan viiniä Englannin markkinoille. Tältä ajalta on löytynyt ensimmäiset merkinnät portviinistä ja sen valmistamisesta.

Jatkuu: Vinho Regional Duriensen historiaa, Osa II 

2006 Travaglini Gattinara

Kuva: Alko

Alue: DOCG Gattinara, Piemonte

Lajike: Nebbiolo

Viinintekijä:

Alkoholi: 13,5

Ulkonäkö: Keskisyvä puna-ruskea.

Tuoksu: Intensiivinen, yrttisyyttä, lääkemäisyyttä, puolukkaa, karpaloa, mansikkaa, salmiakkia, lakritsia, vihreää paprikaa, mokkaa, raikas.

Maku: Keskitäyteläinen, hitaasti tarttuvat vahvat tanniinit, erittäin vahvat vähän kovahkot hapot, raikasta marjaisuutta, puolukkaa, karpaloa, tammea, mustikan varpua, pihlajanmarjaa, lääkeyrttisyyttä, kuivattua viikunaa ja taatelia, erittäin pitkä jälkimaku.

Viini tulee 50 h tarhoilta, jotka sijaitsevat Gattinaran laatuviinialueella Piemonten pohjoisosassa. Tarhat sijaitsevat kukkuloiden rinteillä. Maaperä on hyvin mineraalipitoista ja se sisältää kalkkikiveä.

Viini on käynyt terästankeissä, joissa se myös lepäsi 6 kk. Tämän jälkeen viini siirettiin kypsymään 30 kk ajaksi suuriin tammiastioihin. Osa viinistä (10 %) kypsyi vuoden ajan ranskalaisissa tammitynnyreissä. Viiniä kypystettiin vielä 6 kk pulloissa.

Viinikirvan historaa, Osa III

Ranskalainen viininviljelijä Louis Faucon teki keväällä 1869 seuraavanlaisen havainnon viinitarhoillaan. Fauconin tarhat sijaitsivat keväällä runsaasti tulvivan Rhôhen sivuojoen rannalla. Kevättulvien jälkeen Faucon havaitsi, että viinikirvat olivat hävinneet jo tuhoon tuomitulta tarhalta. Syksyllä hän sai kyseiseltä tarhalta kohtalaisen sadon. Faucon kertoi havainnoistaan marraskuussa Beaunessa pidetyssä maatalouskongressissa. Ongelmana näissä lupaavissa havainnoissa oli se, että vain harva viinitarhan oli lähellä vesistöjä. Vettä ei olisi riittänyt suuria määriä kaikille viinitarhoille. Tulva-menetelmää käytetään edelleenkin joillakin tarhoilla viinikirvan tuhoamiseen. esim. Argentiinassa.

Toinen havainto oli se, että hiekkamaalle istutetut tarhat eivät sairastuneet viinikirvaan. Näitä tarhoja oli harvassa. Portugalissa sijaitsevassa Colaresin kylässä kasvaa edelleenkin köynnöslajikkeita, joita ei ole koskaan vartettu. Bollingerin omistuksessa olevat tarhat nimiltä Clos Chaudes Terres ja Clos St.-Jacques, jotka sijaitsevat Marne Riverin alueella Épernayn ulkopuolella. Tarhoilla kasvaa Pinot Noir –lajiketta noin 0,8 ha alueella.

Bollinger

Kansainvälisen Phylloxera komission toimesta aloitettiin projekti, jonka vetäjänä toimi kemisti Dumas. Projekti alkoi Planchonin vierailulla elokuussa 1873 Missourilaisen hyönteistutkija C. V. Rileyn luona. He tekivät tutkimuksia yhdysvaltain tärkeimmillä viininviljelyalueilla. Planchon sai matkan aikana paljon uutta tietoa. Tärkein ja hyödyllisin vierailu tapahtui Missourissa olevilla St. Louis ja Bush taimikasvattamoilla. C. V. Rileyn tutkimusten avulla selvisi, että Ranskassa tuntematon hyönteinen oli sama, joka löytyi myös Amerikasta. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka ehdotti eurooppalaisten viiniköynnösten varttamista amerikkalaisiin juurakoihin. Planchonilla oli kotimaahansa tulleessaan paljon uutta tietoa amerikkalaisesta viiniköynnöksestä, viljelytekniikasta ja historiasta.

Missourilainen Hermann viinitila, jolta lähetettiin
juurakoita Ranskaan.

Matkansa jälkeen Planchon esitteli monia eri viiniköynnöslajeja, jotka soveltuisivat viinin varttamista varten tehtäviin kokeisiin. Valitettavasti hänen ehdottamisen lajien joukossa oli Vitis Labruscan lajikkeet Concord ja Clinton. Pian havaittiinkin, että näillä lajikkeilla ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä viinikirvaa vastaan Ranskalaiseen maaperään istutettuna. Ennen kuin tämä havaittiin oli vuosien 1872–1873 aikana oli Eurooppaan ehditty toimittaa yli 70 000 Labrusca-juurakkoa varttamista varten.

Amerikasta toimitettiin uusia Vitis Labrusca lajikkeita tutkimuksia varten. Herbemont ja Jacquez lajikkeet olivat tautiresistenttejä, mutta ne olivat hyvin vaikeita kasvattaa. Lajikkeista saadun viinin laatu oli myös huono.

Varttamiskokeita päätettiin kuitenkin jatkaa vaikeuksista huolimatta. Uusiksi lajeiksi valittiin Vitis Riparia ja Vitis Rupestris. Tutkijat saivat juurakoita kokeitaan varten Missourista ja seitsemästä muusta osavaltiosta. Juurakot istutettiin ja vartettiin toisen kasvukauden aikana. Kaikkein parhaiten menestyivät Riparia Glorie de Montpellier ja Rupestirs du Lot. Molempia lajikkeita viljellään edelleenkin ympäri maailmaa.

Planchonilla oli monia vastustajia, josta yksi vahvin oli Guérin-Méneville. Vastustajat olivat sitä mieltä, että viiniköynnöksiä kohdannut tuho ei ollut niissä esiintyvän viinikirvan syytä. Vähitellen vastustajien oli uskottava, että he olivat väärässä. Vastustajat ja Ranskan hallituksen oli vähitellen uskottava siihen, että ongelman ratkaisu saattaa löytyä amerikkalaisista juurakoista. Etenkin Pariisilaisten piireissä oli hyvin tärkeää, että perinteiset lajikkeet, viljelytavat ja viljelyalueet säilyvät.

Planchon ei ollut ainoa, joka kannatti varttamista. Viininviljelijä Gaston Bazille oli ehdottanut Vitis viniferan varttamista amerikkalaisiin juurakoihin 1874. Bordeaux´sta kotoisin oleva viininviljelijä Leo Laliman oli samoilla jäljillä. Laliman oli tutkinut amerikkalaisten lajikkeiden taudinsietokykyä silloin, kun harmaahome oli ollut viinitarhojen ongelmana 1840. Tuolloin ongelman ratkaisu oli löytynyt myös Amerikasta Varttamisehdotus ei saanut heti kannatusta, koska oli ilmaantunut monta erilaista ongelmaa, joihin ei tiedetty vielä tuolloin vastausta. Kuinka pitkä elinaika vartetulla köynnöksellä on? Pitäisikö juurakoina käyttää lajikkeita, joiden viinien tiedetään olevan ”kettumaisia”. Minkälaista viiniä vartetuista köynnöksistä saadaan? Olisiko vartetut köynnökset sittenkään taudinkestäviä?

1881 pidettiin Bordeaux´ssa kansainvälinen Phylloxera kongressi, jota pidetään yhtenä käännekohtana torjunnan historiassa. Kongressissa oli edustettuina kaksi erilaista koulukuntaa, joilla oli omat ehdotuksensa ongelman ratkaisemiseksi. Toisena ryhmän muodostivat kemistit, jotka vannoivat ruiskutusten nimeen. Vastapuolella oli "Americanists". He ehdottivat, että viininviljelyssä alettaisiin käyttää Amerikkalaisia lajikkeita. Tuolloin oli havaittu koeistutuksissa, että uudet Amerikkalaiset lajikkeet eivät sairastuneet, kun taas samalle alueelle istutetut paikalliset lajikkeet tuhoutuvat viinikirvan ansiosta. Amerikkalaiset lajikkeet olivat viinikirvalle resistenttejä.

Varttamisidea alkoi saada kannatusta. Vuonna 1880 vartettuja juurakoita oli istutettu 2 500 ha alalle. Vuonna 1885 määrä oli noussut jo 45 000 ha.

Onneksi kaikki lähes 30 vuotta viinikirvaa vastaan kestäneen taistelun vaikutukset eivät olleet negatiivisia. Uudet viininviljelymenetelmät olivat tuottoisampia, rypäleiden laatu parani ja uudet viinitarhat olivat helpompia hoitaa.  

Sadaonkorjuuta Solognessa
Köynnökset ovat todennäköisesti uudelleenistutettu viinikirvan
aiheuttamisen tuhojen jälkeen, koska ovat vielä niin matalia.

Viinikirvan historia, Osa II

Elokuussa 1868 julkaistiin ranskalaisessa sanomalehdessä korkeasti arvostetun Montpellieriläisen Société Centrale d’Agriculture de l’Hérault (SCAH) tutkimustulos, joka koski viinikirvaa ja sen aiheuttamia tuhoja. Artikkeli sai vain vähän huomiota. Tuohon aikaan ei haluttu uskoa, että pieni keltainen hyönteinen olisi viinitarhojen suurien tuhojen aiheuttaja. 

Artikkelin olivat laatineet SCAH:n puheenjohtaja Georges Bazille, professori Jules-Émile Planchon ja arvostettu viininviljelijä Felix Sahut ja se perustui kesäkuun 15.–18. Etelä-Rhônen länsirannan puoleisissa tarhoilla tehtyihin tutkimustuloksiin. 

Ensin oli tutkittu kuolleita köynnöksiä, mutta mitään mainitsemisen arvoista ei niissä havaittu. 

Professori Plancon oli todennäköisesti vahingossa nostanut maasta näennäisesti terveen näköisen juurakon, jota alettiin tutkia luupin avulla. Havaittiin, että juurakko oli täynnä pieniä keltaisia hyönteisiä. Professori Plancon totesi, että: "Loupes were trained with care upon the roots of uprooted vines: but there was no rot, no trace of cryptogams; but suddenly under the magnifying lens of the instrument appeared an insect, a plant louse of yellowish color, tight on the wood, sucking the sap. One looked more attentively; it is not one, it is not ten, but hundreds, thousands of the lice that one perceived, all in various stages of development. They are everywhere . . ."

Jules-Emile Planchon alkoi hahmottaa tilannetta. Hän havaitsi, että viinikirvan esiintyminen viinitarhoilla alkoi jälkeen, kun Amerikkalaisia juurakoita oli alettu tuomaan Eurooppaan. Toinen yhtäläisyys oli se, että Phylloxera vastatrix oli hyvin saman lainen kuin Amerikasta löydetty Phylloxera quercus. 

Meni kuitenkin vielä jonkin aikaa ennen kuin nämä tutkimustulokset tuottivat tulosta. Suurinpana syynä oli se, että tuhojen aiheuttajina pidettiin yleisesti mm ylituotantoa, kylmiä talvia, huonoja sääolosuhteita tai maan köyhtymistä. Arvostetut tiedemiehet tekivät vääriä diagnooseja, eikä ongelmalle tuntunut löytyvän ratkaisua. Sociéte des Agricultures de France komission johtaja L.Vialla uskoi, että esim. ylituotanto ei voi olla syy näihin mittaviin tuhoihin. Hän torjuikin järjestelmällisesti kaikki nämä hänen mielestään virheelliset teoriat, joita esitettiin tuhojen aiheuttamisen syyksi. 

Ranskan viinituotanto oli romahtanut ja jotain oli tehtävä. Vuonna 1875 viiniä tuotettiin 84,5 milj. hl, kun vuoden 1889 tuotanto oli 23,4 milj. hl. Kesäkuussa 1874 Ranskan hallitus lupasi maksaa suuren palkkio (300 000 frangia) sille, joka keksi ratkaisun taudin aiheuttajan poistamiseksi. Ehdotukset tuli lähettää Montpellierissä olevaan School of Agricultureen. Kolmen vuoden aikana School of Agricultureen lähetettiin 1 044 kpl erilaista ehdotusta ongelman ratkaisemiseksi. Syyskuussa 1876 professorit Durand ja Jeannenot saivat 696 kpl ehdotusta tutkittavaksi, joista jatkokäsiteltiin 317 kpl. School of Agriculture sai useita hyvin omintakeisia ehdotuksia kuten esim. elävien sammakoitten istuttamista viiniköynnösten alle hyönteisten syömistä varten. Yhdeksi lääkkeeksi ongelman ratkaisemiseksi esitettiin viiniköynnösten ruiskuttamista valkoviinillä, lampaan virtsalla tai katkarapuliemellä. Tutkijat saivat käsiteltäväkseen ehdotuksia myös mm. Tanskasta ja Singaporesta. Mittava tutkimustyö ei tuntunut tuottavan tulosta.

Bordeaux´ssa asuva paroni Paul Thénard (uraauurtavan kemistin paroni Louis-Jacques Thénardin poika) oli tehnyt pitkään kokeita erilaisten kemikaalien kanssa viinikirvan tuhoamista varten. Ranskan teollisuus oli alkanut saada käyttöönsä rikkihiiltä (CS2), jota Paul Thénard päätti kokeilla viinikirvan tuhoamiseen. Hän oli havainnut, että rikkihiilellä tehdyt ruiskutukset tuhosivat viljassa olevan jyväkärsäkkään.  Paul Thénard ja hänen kollegansa tekivät viiniköynnöksen ympärille reikiä, johon ruiskutettiin rikkihiililiuosta. Viinikirvat kuolivat, mutta niin köynnöksetkin, koska käytössä ollut rikkihiililiuos oli liian voimakasta. Parin vuoden kuluttua alettiin saada lupaavampia tuloksia. Vähentämällä ruiskutuksessa käytettävän rikkihiilen määrää köynnökset säilyivät hengissä ja viinikirvat katosivat. Näytti lupaavasti siltä, että rikkihiilestä olisi tullut löytynyt ratkaisu viinikirvan tuhoamiseen.

Rikkihiilimainos viinikirvan tuhoamista varten,
joka ilmestyi Pacific Rural sanomalehdessä joulukuussa 1881.

Rikkihiili on öljymäinen neste, jossa on kuvottavat tuoksu. Aine imeytyy hyvin maaperään, koska se on raskaampaa kuin ilma. Maahan imeytyessään se muodostaa tukahduttavan kerroksen, joka tappaa monia hyönteisiä, etenkin Phylloxeran. Ongelmana vain on se, että rikkihiili ei tapa kaikkia maaperässä esiintyviä hyönteisiä vaan osa niistä jää edelleen eloon. Näin kävi myös viinikirvan kanssa. Vaikka menetelmän avulla viinikirvakantaa saatiinkin pienennettyä, tuli ruiskutukset tehdä viimeistään vuoden kuluttua uudelleen, jotta viinikirvat pysyisivät poissa. Joillakin alueilla ruiskutukset piti tehdä kaksi kertaa vuodessa. Lupaavasta alusta rikkihiilestä ei tuolloin tullut ratkaisua viininviljelijöiden ongelmaan.

Jatkuu: Viinikirvan historiaa, Osa III